”ILOINEN TARINA ILOISISTA TYTÖISTÄ”

Muistelmat on koonnut yhteen Leena Lavikainen
Iloiset tytöt.jpg

Vuosien varrella on kyselty partiomuistoja Iloisten Tyttöjen vaiheista . --Varsinaisia perustamista koskevia asiakirjoja ei ole enää saatavilla, osaksi ihmisten poistuessa kuoleman kautta.---Tämä ”tarina”  perustuu  alkuosaltaan suurimmaksi osaksi Impi Lavikaiselta jääneeseen kirjoitelmaan

 

Partiotyttölippukunta Ilomantsin Iloiset Tytöt  perustettiin  20 pnä syyskuuta 1948.  Terveyssisar  Eila  Kuitunen  oli saanut  viettää  kouluaikansa   pirteässä partiotoiminnassa  ja hän  toivoi nuorille  hyvää vapaa-ajan  vietettä myös  Ilomantsiin.  Tämä oli tullut erittäin ajankohtaiseksi oppikoulun  alkaessa  toimintansa  ja  siten  koulun myötä  kerääntyi entistä  enemmän nuoria kirkonkylälle.  - Ilma Kettusen (Immu) Eila oli saanut  lupautumaan  mukaan  ja  niin  alkoi  Immun  vuosia  kestänyt  kaiken  ajan  vievä  toiminta tyttöjen  hyväksi.   Impi (Pöpö) Lavikainen  oli aikoinaan ollut veljensä kanssa  innokkaasti  mukana partiotyössä Oulussa ja näin Pöpö jälleen oli myös  antanut   sielunsa partiotyölle  --nyt  Ilomantsissa.

Ilomantsin  kasvot  25 vuotta  sitten olivat aivan toisen näköiset.  Väestö eli yleisesti  ottaen  monissa taloudellisissa  vaikeuksissa  ja  perustettaessa  lippukuntaa  rahat  oli saatava muualta  kuin  lasten  vanhemmilta. Partiolaiset  maksoivat  vain jäsenmaksun  vuosina  1948 – 1966, joka  maksu  meni  kokonaisuudessaan  järjestölle, tyttöjen  saadessa  vastineeksi  ”Suomen Tyttö”-partiolehden. Muu toiminta  rahoitettiin  itse.  Alusta alkaen työtä tehtiin myös  tarmokkaasti ja  tukea toivottiin molemmilta  seurakunnilta. Seurakunnilla  ei  silloin  ollut järjestettyä  nuorisotyötä  ja tähän  sekä partioaatteeseen vedoten  saatiin  rahakukkaroiden  nuorit  heltymään. Jonkun  vuoden  kuluttua  ”Iloiset Tytöt” oli  yksi   Suomen  eniten  tuettu  lippukunta.  Yhdessä  vanhempainneuvoston  kanssa  lippukunta  hankki  toisen  puolen  rahoista  pitämällä  lastenjuhlia,  myymällä adventtikalenteria,   vappuviuhkoja tai järjestämällä arpajaisia.  Kunta  tuki toimintaa  raittiuslautakunnan  avustuksilla ja  rahapalkinnoilla  toimintakilpailuun osallistuttaessa.   Näissä  kilpailuissa  tuli  ulkopuolisille  yllätyksenä  lippukunnan aktiivisuus.

Lippukunnalla   oli tuolloin todella  rahaa, mutta  se  ei  jäänyt  makaamaan pankin holviin, vaan lähti  joka  vuosi  riemuiten  tyttöjen  kukkaroissa  erilaisten  kurssien  sekä  leirien  maksuiksi  ja matkarahoiksi.  Ei juurikaan  tarvinnut  kysyä saatko rahaa kotoasi. Kuka  oli halukas  lähtemään ja  täytti edellytykset, niin hän pääsi lähtemään mukaan jos vaan  mahtui  osanottajaksi.

”Tyttömme  ja  lippukuntamme tuli pian tunnetuksi  Suomessa, eikä  meidän ”hattua”  haitannut  kielitaidonkaan  puute---kouluruotsin alkein tyttömme  pääsivät  kerran leirille naapurimaahan  Ruotsiinkin”—näin kuvailee Pöpö kirjoituksessaan.

Omat  leirit järjestettiin   melkein  joka  vuosi  ja niissä oli mukana noin  25-30  osanottajaa. Tetrikoski  tuli  kaikille tutuksi  ja  erittäin  rakkaaksi  paikaksi. Tetrikoskelta  ovat  erikoisesti  jääneet varmaan jokaisen  mieleen  juhlavat  leirikirkot, messut  kauniissa  hongistossa Antti Koljosen ja Aulis  Raitalan pitäessä messuhartauksia. Kerran  siellä  oli myös kvartetti  laulamassa negrospirituaaleja eräällä kurssileirillä. Myös ortodoksipappi Niilo Hodjun toimittamat  vigiliat ovat olleet kaunista  kuultavaa.—Tetrikosken  yökehrääjäkin tuli äänellään tutuksi.

Eila Kuitunen ymmärsi erittäin hyvin nuorten  kiintymyksen  symboleihin.  Niinpä  hän  sai  jo  varhain  Airi  ja  Aulis  Raitalan  innostumaan  marssin  tekoon  lippukunnalle. Airi   Raitala  oli  suomentanut  nuoriso- ja partiolauluja, olipa  sepittänyt  omiakin.  Niinpä  sitten  jo 4.3. 1951  vanhempainillassa  tytöt  esittivät  ensimmäisen  kerran  Iloisten  Tyttöjen marssin, mistä  tuli sitten  erikoisen suosittu  ”meidän laulumme”.------Partiolaisille on tärkeä myös liput ja siinäkin asiassa Eila  oli aktiivinen ryhtyen puuhaan.  Niinpä  5-vuotisjuhlassa ja  piiripäivien avajaisissa  Niilo  Hodju  vihki  Ilomantsin  Iloisten Tyttöjen  lipun, joka  on  Kerttu  Luukanteleen piirtämä  ja  vanhempainneuvoston rahoittama.

Olisi  luullut, että   Suomen  itäisin lippukunta  olisi ollut eristettynä  muusta  partiotyöstä—kuitenkin  ”tunsimme  olevamme”  jopa  ajoittain  itse  partiotyön  keskipisteessä.  Varsinkin  syksyllä  1954  kaikkien  katseet  olivat  kääntyneet  Ilomantsiin  kun   Partiotyttöjen  maailmantoimiston  johtaja  Dame  Leslie  Whately vieraili  Suomessa.  Hän  oli  toivonut  pääsevänsä  kentälle  tutustumaan  partiotyttötyöhön  ja  hänen  vierailuaan  tarjottiin ensin  Joensuuhun.  Joensuulaiset kuitenkin  kieltäytyivät  ja  niin  vieras  päädyttiin ottamaan vastaan  Ilomantsiin, mikä  tarjous  myös  hyväksyttiin.  Näin  Ilomantsin Iloiset Tytöt saivat olla  erään  kauniin syyspäivän Dame  Leslien,  Helvi  Sipilän  ja  Saara  Nevanlinnan  emäntinä. Lounaspöytä  oli  koristettu  metsästä  haetulla  liekokasvilla  sekä  ruskalehdillä.  Mukaansa  Keniaan  vieras vei  Kylänlahdessa  veistetyn  Tuomaan  ristin, mihin  hän ihastui.  Päivä  oli  mieleenpainuva.

Kansainvälisyys  kantoi  vielä  kauemmas. Lippukunta sai  Yhdysvalloista  kummilippukunnan  Grand  Rapid-kaupungista  Michiganista.  Siellä  eräs suomalainen  rouva käänsi  kirjeet  englanniksi. Tätä  toimintaa kesti  noin 3 vuotta.

Kun  lippukunta  perustettiin, niin mukaan  ilmoittautui  52  tyttöä. Heistä  kuitenkin  erosi  melko  pian  noin puolet. --- Vuosien  sitten  kuluessa  lippukunta kasvoi  ja oli  n 80-100  jäsentä  käsittävä.  Vuonna   1954 lippukunta  oli  suurimmillaan, 154 jäsentä. Se  oli ”paisunut  yli  äyräitten”.  Tuupovaaralaisten  saatua  oman  lippukunnan, jäsenmäärä  putosi  taasen  hallittavaksi. Monina  vuosina  lippukunnassa toimi  6  vartiota  kirkolla  ja  3 pitäjällä. Sen  lisäksi oli  2 tonttuparvea  sekä  tarpojajaosto.  Vuosittain  pidettiin noin 250-300  puolentoista tunnin  kokousta.  Retkiä  kertyi n 25, vuorokausia 170-200. Kun  ajatellaan, että yksikään  kokoontuminen  ei  tapahtunut  ilman  ennalta  tehtyä  suunnitelmaa, niin  voimme  käsittää ettei siinä  ollut  vapaa-ajan ongelmia.  Immun  ollessa  lippukunnan johtajana  vuosina  1948 – 1955 ja 1959 – 1962 hän ei ehtinyt  varmaankaan harrastaa  muuta kuin partiotoimintaa. ”Entiset tytöt” voivat  todella  muistella  Iloisten Tyttöjen  riveissä  viettämäänsä  aikaa  tapahtuma rikkaana ja  herätteitä  antaneena.

Lippukunta  ei  suinkaan  unohtanut  partiolupausta  työssään.  Auttaa muita  on  aina  ollut partiolaisten  tunnuksena. Auttaminen  ei  jäänyt  vaan  joidenkin  yhdistysten kuten  Martat, Mannerheimliitto, Mieslaulajat tai Sotainvalidit auttamiseksi. Tehtiin  myös  sosiaalista  työtä. Kun  valtakunnan päämiehen  puoliso  Alli  Paasikivi  täytti aikoinaan  vuosia, lupasivat  partiolippukunnat  hänen  kunniakseen  kutsua  leirilleen yhden  ” Alli-tädin lapsen”.  Tästä  alkoi Ilomantsissakin  leirilapsi-innostus ja näitä  leiriläisiä  oli  useana  kesänä.  – Vanhempainneuvosto  oli  myöskin  innokkaana  mukana. Vuonna  1957  koko  maan  partiolaiset keräsivät rahaa  omalla  työllään riittävän määrän (osuus Iloisilla Tytöillä 100mk), millä  rahalla  sitten ostettiin  polio-invalideille  erikoisauto  kuljetuksia  varten.  – Myöhemmillä  ”auttaa muita” –kampanjoilla  hankittiin  Lastenklinikalle  Helsinkiin  ensimmäinen  keinosydän  ja   autettiin  myös  kuulovammaisia.

Kun  lippukunnan  perustaja  Eila Kuitunen  muutti  pois  Ilomantsista, niin oli lupauksena  tehdä  työtä  huoltoperheen  hyväksi. Tällaiseksi  huoltoperheeksi  valittiin leskiäiti 8-lapsensa kanssa  Kuuksenvaarasta.   Siellä  käytiin pilkkomassa  puita,  korjaamassa  heinää,  nostamassa  perunaa  tmv. Ensimmäisenä  vuonna , jolloin  tilanne perheen isän  kuoleman  jälkeen  oli pahin, pilkottiin kirjausten mukaan 12 kuutiota  puita  sahaten  puut omin  käsin.  Se  oli  mittava  työsuoritus 12-16-vuotiaitten tyttöjen  kanssa  tehtynä.  - Tätä  perhettä  autettiin  kaikkiaan  n 6  vuotta  ja siinä ajassa  perheen lapset  varttuivat  isoiksi   äidin  auttajiksi.

 

Luterilainen  seurakunta  osti  aikoinaan vanhan  apteekin  seurakuntakodiksi. -- Iloiset Tytöt olivat siihen  saakka  kokoontuneet  milloin  missäkin ja kun ajattelee tuota  vilkasta  toimintaa eri ”nurkissa”, se tuntuu  jopa  uskomattomalta, oltiin milloin kotien, milloin  koulujen  nurkissa. -  Seurakuntatalolla oli nyt aivan  tarpeeton  vinttihuone ja niinpä kirkkovaltuusto  yksimielisesti  syksyllä 1956  lupasi   oman ”Pirtin” talon yläosasta. -- Lippukunta oli tähänkin asti  ollut mukana  seurakunnan  toiminnoissa, eri tilaisuuksissa , mm hoitanut  vanhusten  kirkkopyhänä  kahvituksen  sekä  rippipyhinä  pyhäkoululaisten  mehutarjoilut; seurakunnan  300-vuotisjuhlissa  partiolaiset toimivat myös kahvituksessa avustajina.

”Oma  Pirttimme”  tuli  meille  hyvin rakkaaksi.  Vanhempainneuvoston  avustuksella  saatiin huone kalustettua kauniisti  ja jokaiselta  leiriltä tuotiin  muistoesineitä  mukana  pirtin tiloihin. Lippukunnan  alkuvuosina  oli onnistuttu  hankkimaan  hyvä  leirikalusto  ja nyt  se saatiin kunnon  säilytykseen. Pirtin  pöytää koristivat  Ilomantsi-aiheiset  kirjoliinat  ja  vartioviirit antoivat  nurkastaan  oman  ilmeensä  huoneelle.  – Lippukunnalla  oli  aina  ollut myös  hyviä  ystäviä, jotka  neuvoivat tarvittaessa. Mm  pankinjohtaja  Kaarlo  Kuitunen  oli  huolehtinut  siitä, että  kalusto oli vakuutettu. Kun sitten eräänä  kesäisenä  yönä  -60-luvun  vaihteessa  seurakuntatalo  syttyi  palamaan  salaman  sytyttämänä ja teltat  olivat kuivumassa  avovintillä, oli kiitoksen aihetta vakuutuksen tekijälle, kaukonäköiselle Kalle Kuituselle.

Näin  lippukunnan toiminta jatkui melko tasaisena aina vuoteen 1964.  Sen jälkeen lienee ollut  pientä hiljentymää, mutta partiolippukunta Ilomantsin Iloiset Tytöt säilyi Suomen Partiotyttöjärjestössä jäsenmaksujen lakkautumisesta  huolimatta.   ----Tähän kohtaan voidaan lainata Helvi Sipilän sanoja hänen käydessään Ilomantsissa  Dame Leslien  kanssa: ” Kuinka poikkeuksellinen ja rikassisältöinen päivä olikaan tuo rajan pinnassa vietetty päivä ja miten paljon se antoi meille kaikille-- tunnen itseni pieneksi”.

 

Uudet johtajat tarttuivat  tehtäviin  innokkaina  1960-1970  lukujen vaihteessa. Partiojohtajana toimi  mm Tohmajärveltä  Ilomantsiin muuttanut  Aino-Inkeri Penttinen ( Inkku ),jonka partiovuodet hänen lapsuudessaan ovat olleet Tohmajärven maastoissa..-- Partiokolo Ilomantsin kirkolla oli seurakuntatalolla ja vanhemmat  partiolaiset  valmistautuivat  ottamaan vastaan tonttutyttöjä. Partioleirit  kuuluivat kesäisin ohjelmiin ja mm Vlasoffin  Marjatta  sekä  Klemolan Raija  olivat turvapanssareina  leireillä , joskus  myös jonkun lapsen vanhempi oli   mukana valvomassa. - Leirejä  oli  ”Joutsikalla” ja  Väänäsen  Pirkon  ansiosta leiripaikkoja  eri  metsäkämppien  maastossa  Pentti  Väänäsen ollessa upean joustava  metsäpomo.  Partiotaitokilpailujakin  järjestettiin ja ideat eivät  nuorisolta  loppuneet  järjestelyongelmien ratkaisuissa. Kun ensiapuharjoituksiin tarvittiin  ambulanssia ,löytyi ratkaisu  ”kutmuilematta”. Pieni terhakka nuorimies seisoi yhtenä  pyhäaamuna  ovellamme ja sanoi: ”Sinulla on tuo 96 Saab, siitä saa helposti ampparin” ja niinhän siitä sai ( näin kertoo Aino-Inkeri ).-- Partiotoimintaa jatkoi sittemmin Marjatta  Vlasoff   Inkun   muuttaessa  perheineen kirkolta  Sonkajaan . ”Kerran partiolainen, aina partiolainen” toteaa Inkku toiminnasta.

Vuodet vierivät, Iloisia  Tyttöjä lippukuntana ei luotsaa 2000-luvulla tämän tiedon mukaan erityisesti kukaan. – Jossain vaiheessa tyttölippukunnan jäsenet siirtyivät  Pogostan Poikien  joukkoon ja  näin  ollen partiotoiminta ei ole tavallaan koskaan sammunut.  –  Partiokillan  toiminnassa on myös mukana muutama  Ilomantsin Iloinen Tyttö.

Airi  Raitalan muistosanoissa sanottiin: ” Sinun laulusi  sanoilla  me kiitämme  Jumalaa  tästä  kauniista  isien  maasta, nuoruuden  ihanista  päivistä  ja  ennen  kaikkea  laulun  yhteenliittävästä  ja innoittavasta  mahdista. Näissä  lauluissa me  myönnämme  oman  pienuutemme  ja pyydämme  Jumalalta  voimia  kulkemaan partiopolkujamme”.

 

Tämän tarinan tiedot pohjautuvat ensi sijaisesti  ”Pöpön” ( Impi  Lavikainen 1916-1974 ) kirjoittamiin muistoihin sekä Aino-Inkeri Penttiseltä saatuun tietoon  ja keskusteluihin perustajajäsenemme  Immun (Kaisa Kettunen) kanssa

Muistelmat koonnut yhteen Leena Lavikainen Joensuussa 19.3.2019

© 2018 Karjalan Partiokilta